Skip to main content

"Aikuisenoikeasta" totuudesta

Tutkijat opetetaan liian kilteiksi. Tai ei siis oikeasti, mutta siis yhteiskunnallisesti. Ei ole soveliasta esiintyä julkisuudessa päivystämässä kaikenmoisia kyselyitä varten, eikä ole soveliasta vastata mihinkään, mikä ei ole ominta alaa.  Tutkija keskittyköön mumisemaan munkkilatinaa muiden arkimaailmasta vieraantuneiden kanssa.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja lobbareiden pompoteltavana vain omaa pientä alaansa kommentoiva tutkija on auttamatta altavastaajana. Suomalaisessa metsä- ja ilmastokeskustelussa pitäisi, kritiikistä päätellen, olla kokemusta taloudesta, hiilenkierrosta, luonnonsuojelusta, metsätaloudesta ja ilmastosta - mielellään kymmeniä vuosia. Ei ihme, ettei tällaisen oraakkelin viitan alle löydy ketään. Arkuus kommentoida oman ydinosaamisen ulkopuolelle jääviä aiheita jättää taistelukentän kokonaan etujärjestöjen helppoheikkien valtaan. Tutkija kokee ongelmallisemmaksi omalta alalta lipsumisen kuin sen, että joka tuutista pusketaan täysiä valheita.

Tutkijoiden kirjoittamattomaan hyveeseen olla puuttumatta oman alan ulkopuolisiin asioihin osataan myös iskeä. Kun tutkijan ärsytyskynnys on ylittynyt ja asiaperusteilla tai vaikka yhteislausumilla on vihdoin saatu perusteltua asiat niin kuin ne ”aikuisenoikeasti” ovat, alkaa kyseenalaistus siitä, ketä voidaan kutsua asiantuntijaksi tai metsätutkijaksi ja kenellä on oikeus pitää ääntä asiasta. Yleensä tämä öyhöttäminen alkaa siinä vaiheessa, kun esitettyjä ja perusteltuja väittämiä ei pystytä tieteellisesti tai asiaperustein kumoamaan. Ironista kyllä, eniten äänessä olevat omaavat melko minimaalisen tieteellisen taustan. 


Mikä on riittävä määrä metsä-, koppakuoriais- tai kuukkelitutkimuksia, jolla saa luvan kommentoida metsätalouden ongelmia? Tekisi mieli sanoa, että minkä tahansa aiheen pitkäaikainen tutkimus ja julkaiseminen tuottaa tietotaitoa, joka nostaa tutkijan keskivertomaisteria, pankinjohtajaa ja metsänraivaajaa, sopivammaksi kommentoijaksi. Toki aina on parempi, jos jotain yhtymäkohtaa löytyy myös siihen metsään. Siis muutakin kuin se, että saa palkkansa metsäyhtiöiltä tai että asuu metsäisessä pitäjässä. Tutkija osaa omaksua, hakea, jäsennellä ja käsitellä tietoa ja näkee sohvalla googlettelevaa ja tubettelevaa lobbaria/kansanmiestä/naista/henkilöä paremmin, mihin tulkintoihin tutkimus antaa aihetta. Mikä tärkeintä, tutkija osaa myös perääntyä väitteineen jos ne osoitetaan vääriksi. Mielenkiintoista on, että tieteellisiä väitteiden kumoamisia on biotalouden puolelta tullut kovin, kovin vaatimattomasti.

Tieteen ja tutkijoiden etsimä totuus on siitä hauska asia, että uskot siihen, tai et, se pitää paikkansa.

”Mitä sä oikein vöyhkäät” kollega toteaa lakonisesti. ”Totuus tulee kumminkin ilmi myöhemmin”


Mutta onko totuuden sitten iskeydyttyä tuulettimeen aivan liian myöhäistä?

Comments

Popular posts from this blog

Pilattu 1/3

Kävelen metsässä. Lippalakin päällä vilkkuu GPS-paikantimen valo ja kädessäni on tablettitietokone. Suunnistuskartan uudelleenkartoituksessa avonainen metsä muuttuu tiedostossa hakkuuaukoksi, aukko muuttuu vihreäksi, vihreä tiheikkö hankalakulkuiseksi maastoksi. Lehdistä on viime päivinä saanut lukea, että Suomen metsien kierto noudattaa koneavusteista myrskytuho- ja metsäpalorytmiä, jossa mikään ei pala ja puut kaatuvat suoraan konekuljetukseen. Tämä puoliluonnollinen kierto menee kutakuinkin näin:  aukko, kynnös, heinikko, vatukko, vitukko, risukko, keppihelvetti, raivuuraiskio ja tiheikkö . Tästä muutamien koneavusteisten harvennusten ja hehtaarien risuestettä muistuttavien  rävelikköjen  jälkeen päästään metsäksi kutsumaamme vaiheeseen.  ”Tämä kaikki luonnollisuus on kovin tärkeää”, itketään lehdissä. "Tällä voidaan lisätä vattuja, ja jopa mustikka voidaan pelastaa". ”Tämä metsätalouden uhraus luonnollisemman metsän puolesta koskettaa vain noin prosenttia Suomen me

Vapaaehtoinen maailmanloppu vol. 2.

” Ethän sä voi tosissasi vaatia, että muutoksia tehdään pakolla. Ei yhteiskunta niin toimi, että jotain pakotetaan. Kyllä homman on perustuttava vapaaehtoisuuteen.  Ei mitään pakkoja. Tehdään, kun joudetaan tai annetaan ainakin 30 vuoden siirtymäaika – ehkä vapaaehtoinen ”.  Ironisinta vallalla olevassa vapaaehtoisuuskiimassa on monen tunnetun umpikonservatiivin yhtäkkinen into vaalia vapaaehtoisuutta ja yksilönvapautta. Vapaaehtoisuuskeskustelussa demonisoitu pakko tuntuu ilmastonmuutoskontekstissa aivan älyttömältä. Olemme päätöksen kanssa jo selkä seinää vasten. Käytännössä ”vapaaehtoisuus” ilmastoasioissa on pakkopäätös siitä, tehdäänkö pakolla nyt vai erittäin pakolla myöhemmin. Väitän, että kansalaisten halukkuus ilmastotekoihin on ymmärretty totaalisen väärin. Keskivertokansalainen  N. N.  ja suomalaisten ylivoimainen enemmistö ilmoittavat haluavansa puolustaa Suomea aseellisesti. Suomalainen on siis valmis kuolemaan sodassa, muttei muka valmis hivenen pakotettuna autta

Päätös

Päätös Tänään on omituinen päivä. Olen pantannut päätöstäni kauan. Lukuisista yhteydenotoista ja verenpaineen noususta huolimatta olen työntänyt päätöstä yhä edemmäksi. Nyt olen päätökseni tehnyt. Verenpaine laskee ja päätöksen myötä monta asiaa menneisyydestä ja nykyisyydestä kiertyy kiehtovasti yhteen. Pelkään että verenpaine vielä jossain välissä nousee, mutta sille asialle en voi enää mitään. Peli on alkanut.  90-luvun puolivälissä, Keuruun Virtalankosken sillalta syljeskellessä, perhovapaa roikottaen ja Tarhian koskireitin alennustilaa katsellessa heräsi halu ottaa selvää miten tuon vesistön voisi saada vedenlaadultaan takaisin taimenille sopivaksi. Samoina vuosina Multian metsissä hakkuuaukkojen, turvesoiden ja syvien metsäojien pirstomassa maisemassa sienestäessä, marjastaessa ja metsästäessä juurisyy valuma-alueen vedenlaadun kehnouteen alkoi valjeta. Vaikka metsätalous tuokin seudulle toimeentuloa, se myös pilaa luontoa, virkistysmahdollisuuksia, kalavesiä, mökkiranto